? Päähänpistokset ?

No hurlumhei! :)))

En tiedä kuinka usein ihmiset yleensä kirjottaa juttujaan tänne?  Mä koko päivän tänään töissä vanhuksia hoivaillen miettisin että mistä kirjotan seuraavaksi. Tä sivusto muute jotenki on hankala mulle viellä. En oo viellä keksiny miten pääsen muitten kirjotuksia lukemaan !   No ehkä ku pari kertaa käyn täällä satuilemassa niin pääsen jyvälle.

        Jyvästä puheen ollen,, mulla kävi pari kuukautta sitten päähän pisto ku kävelin eläinkaupan ohi kaupungilla, että hommaampas hamsterin. Poikaystävä oli mukana ja yritti kovin takoa järkeä mun päähän, että "mietis nyt loppuun asti ennenku teet mitään päätöksiä."       Mulla on tapana ku jotain saan pieneen päähäni, ni se toteutetaan muitta mutkitta. Esimerkkinä, olin hyvän ystävän kanssa kahvilla kaupungilla, ja sitten mulle tulikin kiire lähteä töihin. Melkeen ehtisin juosta autolle asti, ja ennenku pääsin parkkihalliin, niin ohitin jonkun kenkäkaupan missä roikkus ihanan suuri tummansininen käsilaukku. Ja sehän tarttui matkaan enempää miettimättä... oon helppo.

Mutta tosiaan takaisin eläinkauppaan. Siellä oli paljon pieniä karvapalloja hännän kanssa ja ilman. Päädyin tähän hännättömään (taino on sillä töpö) koska se muistutti vähemmän peltohiirtä. Pieni söpöläinen poika hamsu kattoi mustilla silmillään jostain pienestä mökistä. Poikaystävä sanoi että se kattoo anelevin silmin mua ja ajattelee hiirenaivoillaan "ota mut mukaan rakastavaan kotiin". Mun mielestä se katse tarkotti että "päästä mut ja sisareni vapaaksi näistä klähmäsistä kopeista joihin meijät on lukittu". Mut jotenkin se vallotti silti.
Siellä oli hirveesti häkkejä ja koppeja, joista sitte piti valita mieleinen. Kaikki oli sellasia miljoonavärisiä joissa hirveesti kaikkee muovi krääsää. Sitte kysyin ettei ois jotain yksinkertaisempaa, ja siellä varastossa oli sitten se mun "Taiston" häkki. Vaaleanpunainen ja puoliksi läpinäkyvä koppi. Jottai nukkumapaikkoi ja ruokakuppei siel oli valmiina, ja juoksupyörä. Sitte kaikki kimpsut ja tarvittavat kampsut mukaan ja autolle. Poikaystävä tietty kanto vaaleanpunaisen hamsterinkopin kaupunginläpi, kun mä kannoin pienen pahvilaatikon, jonka sisään se yksi karvatollo oli pistetty. 

 Pariin ekaan päivään en uskaltanu koskea Taistoon, koska luulin et se puree mua, mutta valitsin niin herranenkelin lemmikin, ettei se oo vieläkään purru mua, vaikka tuntuu että retuutan sitä minkä kerkiän.

Toisinaan musta tuntuu ettei se viihdy tuolla kopissaan. Se kiipee aina öisin jollain ihme konstilla tuonne kattoritilään ja etutassuilla roikkuu ja menee edestakaisin tota kattoo pitkin. Et oon miettiny sitä mitä ajattelin sen hamsterin sanovan mulle katseellaan sillon siellä eläinkaupassa. 


Toinen päähän pistos tapahtu iha pari viikkoa sitten.
Kiertelen paljon kirpputoreilla jonkun häkellyttävän esineen/vaatteen/asian takia. Ja löysin sitte mun jalan kokoiset rullaluistimet parilla eurolla ja sitten löysin kyynär polvi ja rannesuojat, jotka on mulle aivan ehdottomat. (Etenkin kun viime kesänä koitin kaverin rullaluistimia kun mentiin jäätelöautolle ja siinä oli pieni loiva alamäki ennen sitä autoa. Jarrutus ei kuulunu mun vahvimpaan osa-alueeseen ja tietenkin rullasin sitä jäätelöautoa kylkeen.)   Tosiaan mentiin kaverin kanssa sitte seuraavana pävänä hyvälle tasaselle asfaltille harjottelemaan varsinkin sitä jarrutusta ja muuta. Huomattiin että siinä toisessa luistimessa ei ole kunnon jarrupalaa, joten luisteltiin lähimpään urheilukauppaan ostamaan uutta. Siinä samalla kun nuori komea mies alko availemaan niitä ruuveja me katseltiin kenkiä ja kaikkea muuta mukavaa. Löysin itteni yhtäkkiä rullaluistin hyllyltä, jossa oli aivan ihanan söpöt valkoiset luistimet. Hihkasin heti sille myyjämiehelle että lopetas se räpeltely                               -mä haluan nämä! Hintaa niillä oli parisataa, mutta kun mieleni on helppo, ei hinta koskaan siinä vaiheessa muuta mieltäni järkeväksi. Myöhemmin mietin aina että oisinhan voinu harjotella niillä kirppariluistimilla hetken ja pohtia että onko tä nyt se mun uusi harrastus. VARSINKIN kun ne luistimet on nyt viikon maannu tuolla kaapissa. 


Nytkun muuten luen tätä enneku meinaan julkasta tämän, mulle tulee tosi tyhmä olo. Mistäköhän johtuu?? :D 

 

Esittely

Heippa!

Niille jotka joskus tulee lukemaan jotain mun ajatuksia sun muita tarinoita, haluan kertoa, että olen ensikertalainen näissä blogi -asioissa.
Ensin varmaankin pitäis kertoa joku pieni esittely itsestäni.. katsotaas mitä saan ittestäni irti.

Elikkäs olen 20-vuotias naisen alku. Olen nyt kohta vuodenpäivät asunut omillani (7km vanhemmistani). Ainoa tyttölapsi kahden suurikokoisen veljen rinnalla. Lapsuus ei ollu mistään helpoimmasta päästä. Yleensä ajattelee että tyttölapsilla on helpompaa ja niitä kohdellaan ku kukkaa kämmenellä, ainakin mä luulin. Olin enemmänkin iskän tyttö. Äiti ei jotenkin sietänyt koskaan sitä että iskä antoi mulle enemmän huomiota kun hänelle. En nyt halua mitään säälipisteitä keräillä, sillä että mua on pahoinpidelty lapsesta siihen asti kunnes pääsin muuttamaan omilleni, eikä muhun oo koskaan luotettu kotona, vaikka en oo antanut aihetta olla luottamatta, mutta se kaikki on vaikuttanut ja vaikuttaa mun elämääni. 

Mun välit perheeseen ja etenkin äitiin parani miltei heti kun sain viimeiset tavarani omaan asuntoon. Äiti halasi mua ekaa kertaa varmaan 9 vuoteen. 

Oon aina ollu vähän arka ja vaatimaton, mutta silti teinivuosina oli paljon rakkaita kavereita, jotka tosin on karannu johonkin maanpakoon kaikki. Kotikylän lapsuuden ystävät on ainoot jotka on pysyny pisimpään.
Musta tuntuu että aina ku tapaan uusia ihmisiä mulle tulee jonkinlaine kammo niitä kohtaan. Ajattelen heti että tuota ihmistä en voi viihdyttää enkä riitä sille, joten sen on parempi tutustuu johonkin toiseen. Ja jälkeenpäin mua tietty harmittaa ku en tutustunu paremmin, ja huomaan että jurraan vaan yksinäni paikallaan enkä edisty. Jos tiedän tapaavani uuden ihmisen, valmistaudun siihen kunnolla, koska haluan tietty että annan hyvän ensivaikutelman ja että mun seurassa viihdytään. Silti sillä hetkellä kun jutellaan, mietin samalla että en riitä, peräännyn ja sulkeudun. Vaikka suuri osa musta haluaa olla avoin. 

Kai se jotenkin vaikuttaa ku kotona on aina sanottu että ei susta oo mihinkään jos et toimi näin ja näin ja NÄIN! Ja kerrottu ettei koskaan oo tehny mitään oikein. Ni kai se nyt välttämättä vaikuttaa mun tapaani elää ja miettiä niitä lauseita mitä mulle on sanottu monta vuotta sitten. 

Usein mulle tulee mieleen joitain välitunteja ala-asteella, kun joku on sanonut jotain vähänkin negatiivista esimerkiksi että sulle ei kyllä keskijakaus sovi. Niin en voisi nykypäivänäkään kammata itselleni sellaista ja mennä ihmisten ilmoille, vaikka mielestäni näyttäisin ihan nätiltä sen kanssa. En tajua miksi tommoset jää mun päähäni pyörimään, eikä ne lähde pois.??!

No onhan mussa jotain hyvääkin, mistä itse pidän:)
Oon iskän puolelta perinnyt tumman ruskeat suklaanappisilmät ja ruskean tukan. Se ulkonäöstä.

Kuulen usein myös että oon hyvä kuuntelija ja tukija. Mistäköhän neki puolet on tullu.
Meijän perheessä kun ei oo tapana koskaan ollu puhua asioista eikä tukea toista. Jos oli riita tai muuta, koskaan ei erehdytty anteeksi pyytämään, se vaan yksinkertaisesti unohdettiin.
Tosta tavasta oon taistellu eroon, taino yritän vieläkin. Oon seurustellut nykyisen poikaystäväni kanssa 2,5vuotta ja hän on taas sellasesta oikeen idylliperheestä jossa on kaikki hyvin ja vietetään aikaa yhdessä ja keskustellaan ja kysellään päivän kuulumiset, jos ei kasvotusten nää yhtenä päivänä niin sitten puhelimella ei kun soittelemaan. Poikaystäväni vanhemmat soittelevat aika usein hälle, ihan kuulumisia kyselläkseen. Samalla mulle tulee sellane olo ettei musta välitetä ku mun perhe harvemmin ottaa muhun yhteyttä. Oon äitini kanssa tästä asiasta puhunu, ja hän sanoi että soitellaan sittenku on jotain asiaa, ettei mitään turhia löpinöitä löpistä. No oon aika lailla samaa mieltä tosta. Ja välillä oikeen suutututtaa kun koko ajan täytyy poikaystävän puhella vanhempies kanssa, jos meillä vaikka vähänkin herkkähetki ni kyl häne perhe menee edelle..? Olenkohan tässä asiassa hieman itsekäs? :D 

Tässä kun oon hetken aikaa kirjotellu jotain diipa-daapaa ni tulee sellane rentoutunu olo, ku saa vaan purata ! Ehkä tää bloggaaminen on sittenkin mun juttuni. Tai ainakin koitan miltä se tuntuu. Enhän mä voi arvioida tän yhen kirjotuksen perusteella. 

Mulla on silti aika vahva tunne siitä että oon niin epäkiinnostava ihminen että kaikki hyppää vaan mun kirjotusten yli.

Kiitos jos luit! :)