Niille jotka joskus tulee lukemaan jotain mun ajatuksia sun muita tarinoita, haluan kertoa, että olen ensikertalainen näissä blogi -asioissa.
Ensin varmaankin pitäis kertoa joku pieni esittely itsestäni.. katsotaas mitä saan ittestäni irti.
Elikkäs olen 20-vuotias naisen alku. Olen nyt kohta vuodenpäivät asunut omillani (7km vanhemmistani). Ainoa tyttölapsi kahden suurikokoisen veljen rinnalla. Lapsuus ei ollu mistään helpoimmasta päästä. Yleensä ajattelee että tyttölapsilla on helpompaa ja niitä kohdellaan ku kukkaa kämmenellä, ainakin mä luulin. Olin enemmänkin iskän tyttö. Äiti ei jotenkin sietänyt koskaan sitä että iskä antoi mulle enemmän huomiota kun hänelle. En nyt halua mitään säälipisteitä keräillä, sillä että mua on pahoinpidelty lapsesta siihen asti kunnes pääsin muuttamaan omilleni, eikä muhun oo koskaan luotettu kotona, vaikka en oo antanut aihetta olla luottamatta, mutta se kaikki on vaikuttanut ja vaikuttaa mun elämääni.
Ensin varmaankin pitäis kertoa joku pieni esittely itsestäni.. katsotaas mitä saan ittestäni irti.
Elikkäs olen 20-vuotias naisen alku. Olen nyt kohta vuodenpäivät asunut omillani (7km vanhemmistani). Ainoa tyttölapsi kahden suurikokoisen veljen rinnalla. Lapsuus ei ollu mistään helpoimmasta päästä. Yleensä ajattelee että tyttölapsilla on helpompaa ja niitä kohdellaan ku kukkaa kämmenellä, ainakin mä luulin. Olin enemmänkin iskän tyttö. Äiti ei jotenkin sietänyt koskaan sitä että iskä antoi mulle enemmän huomiota kun hänelle. En nyt halua mitään säälipisteitä keräillä, sillä että mua on pahoinpidelty lapsesta siihen asti kunnes pääsin muuttamaan omilleni, eikä muhun oo koskaan luotettu kotona, vaikka en oo antanut aihetta olla luottamatta, mutta se kaikki on vaikuttanut ja vaikuttaa mun elämääni.
Mun välit perheeseen ja etenkin äitiin parani miltei heti kun sain viimeiset tavarani omaan asuntoon. Äiti halasi mua ekaa kertaa varmaan 9 vuoteen.
Oon aina ollu vähän arka ja vaatimaton, mutta silti teinivuosina oli paljon rakkaita kavereita, jotka tosin on karannu johonkin maanpakoon kaikki. Kotikylän lapsuuden ystävät on ainoot jotka on pysyny pisimpään.
Musta tuntuu että aina ku tapaan uusia ihmisiä mulle tulee jonkinlaine kammo niitä kohtaan. Ajattelen heti että tuota ihmistä en voi viihdyttää enkä riitä sille, joten sen on parempi tutustuu johonkin toiseen. Ja jälkeenpäin mua tietty harmittaa ku en tutustunu paremmin, ja huomaan että jurraan vaan yksinäni paikallaan enkä edisty. Jos tiedän tapaavani uuden ihmisen, valmistaudun siihen kunnolla, koska haluan tietty että annan hyvän ensivaikutelman ja että mun seurassa viihdytään. Silti sillä hetkellä kun jutellaan, mietin samalla että en riitä, peräännyn ja sulkeudun. Vaikka suuri osa musta haluaa olla avoin.
Musta tuntuu että aina ku tapaan uusia ihmisiä mulle tulee jonkinlaine kammo niitä kohtaan. Ajattelen heti että tuota ihmistä en voi viihdyttää enkä riitä sille, joten sen on parempi tutustuu johonkin toiseen. Ja jälkeenpäin mua tietty harmittaa ku en tutustunu paremmin, ja huomaan että jurraan vaan yksinäni paikallaan enkä edisty. Jos tiedän tapaavani uuden ihmisen, valmistaudun siihen kunnolla, koska haluan tietty että annan hyvän ensivaikutelman ja että mun seurassa viihdytään. Silti sillä hetkellä kun jutellaan, mietin samalla että en riitä, peräännyn ja sulkeudun. Vaikka suuri osa musta haluaa olla avoin.
Kai se jotenkin vaikuttaa ku kotona on aina sanottu että ei susta oo mihinkään jos et toimi näin ja näin ja NÄIN! Ja kerrottu ettei koskaan oo tehny mitään oikein. Ni kai se nyt välttämättä vaikuttaa mun tapaani elää ja miettiä niitä lauseita mitä mulle on sanottu monta vuotta sitten.
Usein mulle tulee mieleen joitain välitunteja ala-asteella, kun joku on sanonut jotain vähänkin negatiivista esimerkiksi että sulle ei kyllä keskijakaus sovi. Niin en voisi nykypäivänäkään kammata itselleni sellaista ja mennä ihmisten ilmoille, vaikka mielestäni näyttäisin ihan nätiltä sen kanssa. En tajua miksi tommoset jää mun päähäni pyörimään, eikä ne lähde pois.??!
No onhan mussa jotain hyvääkin, mistä itse pidän:)
Oon iskän puolelta perinnyt tumman ruskeat suklaanappisilmät ja ruskean tukan. Se ulkonäöstä.
Oon iskän puolelta perinnyt tumman ruskeat suklaanappisilmät ja ruskean tukan. Se ulkonäöstä.
Kuulen usein myös että oon hyvä kuuntelija ja tukija. Mistäköhän neki puolet on tullu.
Meijän perheessä kun ei oo tapana koskaan ollu puhua asioista eikä tukea toista. Jos oli riita tai muuta, koskaan ei erehdytty anteeksi pyytämään, se vaan yksinkertaisesti unohdettiin.
Tosta tavasta oon taistellu eroon, taino yritän vieläkin. Oon seurustellut nykyisen poikaystäväni kanssa 2,5vuotta ja hän on taas sellasesta oikeen idylliperheestä jossa on kaikki hyvin ja vietetään aikaa yhdessä ja keskustellaan ja kysellään päivän kuulumiset, jos ei kasvotusten nää yhtenä päivänä niin sitten puhelimella ei kun soittelemaan. Poikaystäväni vanhemmat soittelevat aika usein hälle, ihan kuulumisia kyselläkseen. Samalla mulle tulee sellane olo ettei musta välitetä ku mun perhe harvemmin ottaa muhun yhteyttä. Oon äitini kanssa tästä asiasta puhunu, ja hän sanoi että soitellaan sittenku on jotain asiaa, ettei mitään turhia löpinöitä löpistä. No oon aika lailla samaa mieltä tosta. Ja välillä oikeen suutututtaa kun koko ajan täytyy poikaystävän puhella vanhempies kanssa, jos meillä vaikka vähänkin herkkähetki ni kyl häne perhe menee edelle..? Olenkohan tässä asiassa hieman itsekäs? :D
Meijän perheessä kun ei oo tapana koskaan ollu puhua asioista eikä tukea toista. Jos oli riita tai muuta, koskaan ei erehdytty anteeksi pyytämään, se vaan yksinkertaisesti unohdettiin.
Tosta tavasta oon taistellu eroon, taino yritän vieläkin. Oon seurustellut nykyisen poikaystäväni kanssa 2,5vuotta ja hän on taas sellasesta oikeen idylliperheestä jossa on kaikki hyvin ja vietetään aikaa yhdessä ja keskustellaan ja kysellään päivän kuulumiset, jos ei kasvotusten nää yhtenä päivänä niin sitten puhelimella ei kun soittelemaan. Poikaystäväni vanhemmat soittelevat aika usein hälle, ihan kuulumisia kyselläkseen. Samalla mulle tulee sellane olo ettei musta välitetä ku mun perhe harvemmin ottaa muhun yhteyttä. Oon äitini kanssa tästä asiasta puhunu, ja hän sanoi että soitellaan sittenku on jotain asiaa, ettei mitään turhia löpinöitä löpistä. No oon aika lailla samaa mieltä tosta. Ja välillä oikeen suutututtaa kun koko ajan täytyy poikaystävän puhella vanhempies kanssa, jos meillä vaikka vähänkin herkkähetki ni kyl häne perhe menee edelle..? Olenkohan tässä asiassa hieman itsekäs? :D
Tässä kun oon hetken aikaa kirjotellu jotain diipa-daapaa ni tulee sellane rentoutunu olo, ku saa vaan purata ! Ehkä tää bloggaaminen on sittenkin mun juttuni. Tai ainakin koitan miltä se tuntuu. Enhän mä voi arvioida tän yhen kirjotuksen perusteella.
Mulla on silti aika vahva tunne siitä että oon niin epäkiinnostava ihminen että kaikki hyppää vaan mun kirjotusten yli.
Kiitos jos luit! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti